Häpeä ja sen kaverit

Häpeä on varmasti lähes kaikille tuttu tunne. Häpeä, sen peitteleminen ja siltä karkuun juokseminen, tuntuu olevan suomalaisessa yhteiskunnassa alati läsnä vaikkei siitä kahvipöydissä juuri keskustella. Eikä toisen häpäiseminenkään ole nähdäkseni meille vierasta, johtui se sitten kasvatuksesta, ajattelemattomuudesta tai tahallisesta teosta. (Voin melkein kuulla kuinka ihmisiä pilkataan ja nolataan, etenkin sosiaalisessa mediassa, ja kuinka heille naureskellaan.) Tälläkin hetkellä joku kokee häpeää siitä kuka ja millainen hän on sekä syyllisyyttä jostain mitä on tai mitä ei ole tehnyt. Niin minäkin.

Aina saa hävetä

Häpeän itsessäni ja elämässäni monia asioita, ja niiden vaikutukset elämääni vaihtelevat lievästä harmista valtavan syvään ahdistukseen. Häpeäni hyvä huono kaveri on syyllisyys, joka sekin on matkannut mukanani monet taipaleet. Yhdessä häpeä ja syyllisyys nakertavat ja rajoittavat elämääni.

Olen käynnistänyt itseni kanssa jo kolmisen vuotta sitten hiljakseen etenevän avoimuuden projektin (jota sivuan hieman myös tämän tekstin loppupuolella) ja se mielessä, olen päättänyt alkaa tutkiskelemaan Hurinapajassa häpeäni aiheita ja syyllisyyden tunteitani sekä niiden syitä ja vaikutuksia elämässäni. Tutkiskeleminen tapahtuu paitsi kirjoittamalla ja pohtimalla, myös hieman perehtymällä aiheesta kertoviin teksteihin.

Kovin syvälliseen yleistasoiseen häpeästä kertovaan tekstin tuottamiseen minulla ei ole tarkoitus ryhtyä vaan selkeä painopiste on henkilökohtaisella kokemuksellani, siinä miltä häpeä ja syyllisyys omassa elämässäni näyttävät ja miten ne käytännössä vaikuttavat juuri minuun.

Vaikka häpeä ja syyllisyys kulkevat käsi kädessä, on ne käsitteinä syytä erottaa toisistaan. Nyyti ry kertoo sivuillaan selkeästi häpeän ja syyllisyyden eroista:

Syyllisyydessä huomio kiinnittyy tehtyyn tekoon, aikomukseen tai siihen, että on jättänyt jotakin tekemättä. Kun ihminen tuntee syyllisyyttä, hän ajattelee itsestään negatiivisesti, mutta keskittyy kuitenkin enemmän itse tekoon.

Häpeässä huomio kiinnittyy teon sijaan itsensä arviointiin huomattavasti yleisemmällä tasolla, koko minuutta arvioimalla. Häpeä siis leimaa ihmisen koko minuuden huonoksi ja epäonnistuneeksi, vaikka kyse olisikin vain tietystä teosta tai tapahtumasta.

Syyllisyyden tunne kumpuaa siitä, että tekee väärin – häpeä siitä, että kokee olevansa väärä tai riittämätön.

Häpeälle läheistä sukua on myös nolostuminen ja lienee syytä tähdentää, että kun puhun häpeästä, en tarkoita nolostumista. Minulle kirkastui nolostumisen ja häpeämisen ero lukiessani nolostumista käsittelevän kappaleen häpeästä tohtoriksi väitelleen, teologi Ben Malisen teoksesta ”Elämää kahlitseva häpeä”:

Ihminen nolostuu rikottuaan tai kokiesssaan rikkoneensa yleisesti hyväksyttyjä käyttäytymis- tai toimintamalleja. Nolostuminen ei välttämättä leimaa häntä kuitenkaan kokonaisvaltaisesti. Sitä vastoin häpeä on kokijalleen merkityksellinen ja pysyvä. Se leimaa hänen persoonaansa tai olemustaan vuosikausia, jopa loppuiän.

Yleensä nolostuminen on ohimenevää ja pian henkilön itsensä ja muiden paikallaolijoiden huomio kiinnittyy muualle. Silti nolostumiset aiheuttavat toisinaan pysyviä tunnemuistoja, jotka voivat palata mieleen vielä vuosien tai vuosikymmentenkin kuluttua.

Nyt kun teeman keskeiset käsitteet on määritelty, on aika todeta, että en ole vielä tässä vaiheessa täysin varma siitä osaanko kaikissa tulevissa teksteissäni erottaa näitä selkeästi toisistaan. Joten on mahdollista, että käsitteet menevät välillä hieman sekaisin, päällekkäinhän ne joka tapauksessa usein menevät. Pyrin kuitenkin pitämään käsitteiden määritelmät ja erot kirkkaana mielessäni.

Minulle ei myöskään ole vielä täysin selvää kuinka avoimesti uskallan ja pystyn häpeästäni ja syyllisyyden tunteistani kertomaan, mutta pyrkimykseni on rehellisyyteen siinä mitä päätän jakaa julkisesti. Tarkoitukseni ei ole hakea huomiota tai sensaation katkuista kauhistelua vaan ymmärtää häpeääni ja pyrkiä lieventämään häpeästäni ja syyllisyydestäni aiheutuvia negatiivisia vaikutuksia elämässäni. Kenties samalla voin todistaa itselleni ja muille, että häpeän ja syyllisyyden ulos päästäminen ei ihmistä sen enempää huononna kuin romahdutakaan.

Ehkä perimmäinen toiveeni on parantaa kovin kipuilevaa ja välillä pohjattoman ahdistunutta ja surullista minääni – ainakin osittain.

Avoimuus ja haavoittuvuus ei ole helppoa minulle. Toivottavasti kuitenkin uskallan ja rohkenen avautua koska uskon vilpittömästi sen auttavan minua.

Tähän loppuun laadin vinkkilistan niistä teksteistä, joihin olen häpeän ja syyllisyyden teeman tiimoilta tutustunut ainakin pintapuolisesti.

Kirjat

  • Kettunen, Paavo. Häpeästä hyväksyntään. (2014)
  • Lidman, Satu. Häpeä! Nöyryyttämisen ja häpeämisen jäljillä. (2011)
  • Malinen, Ben. Elämää kahlitseva häpeä. (2010)
  • Malinen, Ben. Häpeän monet kasvot. (2003)
  • Valtavaara, Anna-Liisa. Syyllinen olo – syystä vai suotta? (2014)

Interwebin kätköistä

(tammikuu 2016)

Mainokset