Ulkonäkökipuilua

Miltä se tuntuu olla ylpeä ulkonäöstään? Tai olla edes tyytyväinen siihen? Katsoa peiliin ja hymyillä näylle? Minä en tiedä, sillä en ole kokenut moista kymmeneen vuoteen. Rumuus ja häpeä, ne ovat ne sanat mitkä tulevat mieleeni ajatellessani ulkonäköäni, ja vuosien saatossa ne sanat ovat alkaneet kaikumaan mielessäni ja tunteissani yhä kovemmin.

Tämä kirjoitus jatkaa aiemmin aloittamaani teemaa Häpeä ja sen kaverit.

Ei kai voi sanoa, että olisin koskaan ollut täysin tyytyväinen ulkonäkööni, mutta toisaalta en myöskään kokenut siitä aiemmin sellaista häpeää kuin mitä sairauteni ja sen hoitoon tarkoitettujen lääkkäiden tuomat muutokset ovat aiheuttaneet.

Painonnousuni alkoi pian lääkityksen aloittamisen jälkeen ja neljässä vuodessa, minkä aikana sairauteeni kokeiltiin lukemattomia eri lääkkeitä (joista, ymmärsin myöhemmin, suurimmalla osalla oli painoa nostava vaikutus) lihoin lähes 50 kiloa enkä vieläkään ole saanut niitä pois. Tai sainhan minä osan laihdutettua, peräti parikymmentä kiloa pitkällä lääkkeettömällä kaudella kunnes viime vuonna uusi lääkekokeilu toi kilot kolmessa kuukaudessa takaisin.

Myös hiukseni ovat kokeneet kovia, erään lääkkeen ansiosta niistä putosi noin puolet pois, jolloin menetin pitkän, paksun tukkani ja vaikka tilalle on kasvanut uutta hiusta, eivät hiukseni kuitenkaan ole enää ne samat ihanat kuin ennen. Hiusten surkea kohtalo on ollut minulle, aiemmin niin hienotukkaiselle, erityisen kova pala.

Lisäksi kasvojani on vaivannut useamman vuoden ajan acne rosacea eli ruusufinni, joka aiheuttaa kasvoilleni punoitusta ja mikä pahempaa – läjäpäin inhottavia ja turkasen kipeitä finnejä.

Kaiken tämän keskellä en osaa enää sanoa mitään hyvää ulkonäöstäni tai arvostaa sitä. Mitä ulkonäköön tulee, olen kävelevä katastrofi.

Haaveilen jatkuvasti olevani laihempi, hyväihoinen ja hienotukkainen. Katselen muita naisia ihaillen heidän ulkonäköään ja sitä kuinka kotonaan he ovat omassa nahkassaan ja mietin olenko ainoa, joka häpeää itseään niin paljon, että jättää jopa asioita tekemättä, paikkoja näkemättä ja ihmiskontakteja luomatta sen vuoksi.

Tilannetta pahentaa se, että en koe voivani vaikuttaa ulkonäkööni mitenkään. Ainoa asia mille voisin teoriassa jotain tehdä on ylipaino, mutta kun en jaksa, ainakaan tällä hetkellä. Erityisesti tänä vuonna kaikki energiani on mennyt selviytymiseen päivästä toiseen. Tätä on tietenkin hankala selittää ymmärrettävästi sellaiselle joka ei ole kokenut väsymystä, uupumusta, kipua, fyysistä ja psyykkistä sairautta. Joskus pelkästään aamiaisen syöminen voi olla voimain ponnistus. Harrasta siinä sitten tavoitteellista kuntoilua, jolla laihtuu. Lienee sanomattakin selvää, että syyllisyys laihduttamattomuudesta nakertaa ja pahentaa oloani.

Projektinani on hyväksyä ulkonäköni sellaisena kuin se on ja tuntea siitä tyytyväisyyttä, en vain vielä ole keksinyt siihen keinoja. Ehkä joku päivä.

Sillä välin, mieleni tekisi ojentaa jokaiselle kohtaamalleni ihmiselle pieni opaslehtinen, joka kertoo ulkonäköni tarinan. Että en minä huvikseni ole tämän näköinen, tämän painoinen, vaan sille on syynsä. Että ymmärräthän, ethän ajattele minusta pahaa (niin kuin minä itse ajattelen)!

***

Asiallinen kommentointi on Hurinapajassa aina tervetullutta, sen sijaan kaikenlainen möyhkääminen ei. Hurinapaja julistautuukin möyhkäämisvapaaksi alueeksi. Lue lisää kommentoinnin säännöistä.

Mainokset