Kuva-ahdistus

Välillä kuppi menee nurin. Näin kävi minulle hiljattain ja kirjoitin Facebookiin seuraavaa (Facebook-päivityksiäni seuraavat voivat harvinaisesta kiroilusta päätellä kuinka sydämistynyt olin):

Vituttaa kuolleiden tai kituvien eläimien kuvien postaajat, vituttaa näille kuolleille tai kituville eläimille naureskelijat, vituttaa, että ehdin nähdä tämän kaiken ennen kuin piilotan moiset feedistäni ja vituttaa, että Pitääkö olla huolissaan-ohjelman kaikki vakipanelistit on miehiä ja vieläpä kuivahkoja sellaisia.

Tämän reaktion kirvoitti minussa paitsi se, että Pitääkö olla huolissaan -ohjelman kaikki vakipanelistit todellakin ovat kuivankorskeita miehiä, joita en millään jaksaisi kuunnella (konsepti sinällään on hauska, joten siitä harmitus), vieläkin enemmän se, että näin Facebookissa julkaisun, jossa oli jänis auton etupuskuriin kiinni jääneenä. Kuvan julkaisija oli siis vahingossa ajanut jäniksen yli ja jänis oli jäänyt autoon kiinni. Kuvaushetkellä jänis oli mitä ilmeisimmin ollut vielä elossa, tosin heikossa hapessa.

Erehdyin vielä lukemaan kommentit ennen julkaisun piilottamista, joissa -yllätys yllätys- naureskeltiin paistia ja mureaa lihaa. Eli siis kituva jänis oli näille sankareille naureskelun aiheena (ei tosin itse kuvan julkaisijalle).

Tämä kuva oli tietenkin vain jäävuoren huippu eikä sinällään mitenkään ihmeellinen. Etenkin näin syksyisin Facebookin uutisvirtaan tulvii kuvia kuolleista eläimistä, jotka on metsästetty, ja kun tähän lisätään vielä ne muut lukemattomat kuvat esimerkiksi tuotantoeläimistä tai jonkin onnettomuuden seurauksena kuolleista eläimistä, alkaa minun sietokykyni olla äärirajoilla.

Mikä tässä on sitten ongelma? No se, että ne kuvat ahdistavat ja surettavat minua ja kaltaisiani aivan suunnattomasti. Kuolleen tai kärsivän eläimen tai sen osan (ja kyllä, myös ihmisen) nähdessäni minulla lähtee välittömästi pyörimään filmi päässä siitä kuinka se on kuollut, mitä se on tuntenut ja kuinka se on kärsinyt. Vieläkin suurempi ongelma on se, kuinka ihmiset naureskelevat näille kuolleille olennoille ja kommentoivat kuvia ajattelemattomasti tai jopa julmasti. Ongelma on se, että ei nähdä tai haluta nähdä sen kuvassa olevan olennon hätää, kipua ja kärsimystä – joka on  todellakin aivan todellista – vaan sivuutetaan ne naureskellen.

Ymmärrän, että kaikkea näkemäänsä ei voi aina ottaa raskaasti, koska päähän siinä poksahtaisi (kuten minulla), mutta miksi olla tieten tahtoen epäkunnioittava toisen elämää kohtaan? Miksi ei nähdä ja hyväksytä sitä, että eläimen elämä on sille itselleen se tärkein ja että eläimenkin elämä ansaitsee kunnioituksen niin elävänä kuin kuolleenakin, aivan kuten ihmisenkin?

Minua hämmentää ja surettaa se kuinka meidän eläinkuvamme on sellainen, että eläinten (muiden kuin lemmikkien) kärsimykselle ei ole sijaa sydämissämme, silloinkaan kun katsomme kuvasta yksilöä, joka on hädässä. Kuinka voimme sivuuttaa kärsimyksen ja vielä naureskella sille? Myötätuntoa, sitä meistä jokainen tarvitsee.

Muutu, maailma.

***

Asiallinen kommentointi on Hurinapajassa aina tervetullutta, sen sijaan kaikenlainen möyhkääminen ei. Hurinapaja julistautuukin möyhkäämisvapaaksi alueeksi. Lue lisää kommentoinnin säännöistä.

Mainokset