Shellin valot

Siellä ne loimottaa, Shellin valot. Röyhkeän räikeänä, tuumaakaan periksi antamatta, tunkeutuvat rammaksi hakatun metsikön läpi ja ikkunastani sisään.

Harmittaa.

Usein toivon, että asuisimme jossain muualla, jossain missä ainoa ulkoa tuleva valo on peräisin auringosta, kuusta ja tähdistä, jossain missä näkisi kenties revontulien tanssiakin silloin tällöin – ilman, että ne sekoittuvat ihmisen keinovaloihin.

Rauhallisemman sijainnin lisäksi toivon usein myös, että kotini olisi hieman toisenlainen. Tilaa saisi olla enemmän, kaipaan muun muassa harraste- sekä kodinhoitohuonetta. Kodin seinät saisivat olla mielellään sen näköiset, että niistä ei ensimmäisenä tule mieleen oksennusvaahto. Lämpimämpääkin sisällä voisi olla, 20 astetta ja vetävät ikkunat tuntuvat niin kylmältä, että päällä on oltava pitkähihaista välillä parissakin kerroksessa. Silti, minulla on koti.

Etenkin näin kovan pakkasjakson aikaan mieleeni hiipii ajatus asunnottomista, kodittomista. Ihmisistä, eläimistä. Kuinka he kylmällä hytisevät, epätoivoisesti suojaa ja ikiomaa paikkaansa etsien. Olenkin viime viikkoina saanut itseni usein kiinni ”onneksi minulla on koti!”-lausahduksesta.

Suomessa on vaikea kuvitella ihmistä, joka joutuisi asumaan kadulla. Ja toisaalta, jos joku todella asuu kadulla, parempiosaiselle tulee helposti mieleen, että asunnottoman on täytynyt tehdä asiat todella väärin päätyäkseen tilanteeseensa. Koska kyllähän suomalaisen yhteiskunnan turvaverkko nappaa kiinni ennen kuin ihminen kadulle joutuu, vai mitä?

Näin itsekin voisin helposti ajatella. En ymmärrä alkuunkaan kuinka ihminen Suomessa päätyy sellaiseen jamaan, että joutuu asunnottomaksi. En osaa kuvitella sitä prosessia, jonka seurauksena ihminen jää ilman osoitetta. Toisaalta, ei minun ehkä tarvitsekaan. Riittää kun olen tuomitsematta ja ymmärrän, että ihmisillä on hätä.

En saanut asunnottomia mielestäni ja niinpä ryhdyin tonkimaan interwebiä, missä törmäsin pian Asunto ensin-sivustoon. Sivusto on syntynyt osana pitkäaikaisasunnottomuuden vähentämisohjelmaa vuosina 2008-2011 ja sivujen tarkoituksena on ”tarjota virikkeitä asunnottomuuden poistamiseksi tehtävään valtakunnalliseen kehittämistyöhön”.

Asunto ensin-sivuston nimi tulee samannimisestä periaatteesta, jossa on ”kysymys asumisen aseman tunnustamisesta yksilöllisten tarpeiden keskiössä”. Sivustolla kerrotaan, että nykyisessä palvelujärjestelmässä noudatetaan ”niin kutsuttua portaittaista asuttamismallia, jossa yksilöiden tulee sosiaalisen kuntoutumisen portaissa etenemällä ikään kuin ansaita oikeus omaan kotiin” eli asunnoton joutuu käymään läpi eri portaita onnistuneesti ennen kuin hän on oikeutettu asuntoon. Asunto ensin-periaate puolestaan lähtee liikkeelle siitä, että asunto on ”päämäärän sijasta vasta ensimmäinen lähtökohta ja perusedellytys sosiaalisen kuntoutumisen prosessin käynnistämiselle ja onnistumiselle”. Eli asunto annetaan ensin ja joka tapauksessa, tukitoimien vuoro tulee vasta sitten koska asunto on perusedellytys asunnottoman toipumiselle ja elämässään eteenpäin pääsemiselle.

Asunto ensin-periaate kuulostaa inhimilliseltä ja järkevältä politiikalta. Sillä jos ihmisellä ei ole asuntoa, kuinka voidaan edellyttää, että hän pystyisi tekemään juuri mitään asemansa eteen ja pysyäkseen yhteiskunnassa mukana? Kuinka asunnoton jaksaa taistella itsensä ja paremman elämän puolesta jos hänellä ei ole turvallista kattoa ja seiniä ympärillään ja suihkua, jossa pestä tomut päältään pois? Kuinka asunnoton jatkaa tarinaansa jos hän ei pysty lataamaan akkujaan omassa sängyssään?

Asunto ensin-sivuston mukaan Suomessa oli vuoden 2014 lopulla 7 107 yksinelävää asunnotonta, joista pitkäaikaisasunnottomia oli 2 443. Asunnottomia perheitä puolestaan oli 427. Pitkäaikaisasunnottomaksi määritellään muuten henkilö, jolla on takanaan, tai jota uhkaa, yli vuoden asunnottomuus tai joka on ollut toistuvasti asunnoton viimeisen kolmen vuoden aikana.

Nämä kuulostavat ehkä pieniltä luvuilta Suomen väkilukuun suhteutettuna, mutta kun jokaiselle luvulle kuvittelee mielessään kasvot ja kasvoihin vielä pakkasen pureman nenän, luvusta tuleekin hätkähdyttävä. Ja jos lisäksi ajattelen kaikkia muita miljoonia maailman asunnottomia ja etenkin niitä, jotka pakkasessa tai muissa äärioloissa yrittävät selviytyä, en voi välttyä palan tunteelta kurkussa.

Kotini on oikein mukava, mutta kaukana täydellisestä – kaukana siitä mikä mielestäni olisi täydellinen koti minulle ja ”juanille”. Silti, minulla on koti.

Käsitteiden ”koti” ja ”asunto” eroavaisuuden on Asunto ensin-sivusto ilmaissut seuraavasti: ”Asunto on fyysinen esine, joka voidaan rakentaa, omistaa, vuokrata tai kalustaa. Koti sen sijaan perustetaan tai luodaan. Asunnolla on hinta, kodilla henki.” Mainiosti sanottu. Toivoisin, että kaikilla tämän maapallon asukkailla olisi paikka, jota kutsua kodiksi – tai, että kaikilla olisi edes se asunto. (Minua riipii, että en kykene muuhun kuin ”toivomaan” itsestäänselvyyksiä ja kirjoittelemaan asioista.)

Käyn kupposen kuumaa teetä, vedän toiset villasukat entisten päälle ja vilkaisen ulos. Siellä ne loimottaa edelleen, Shellin valot. Tällä kertaa ärtymyksen tilalla on kuitenkin kiitollisuuden tunne.

Ne Shellin valot

Ne Shellin valot

***

Asiallinen kommentointi on Hurinapajassa aina tervetullutta, sen sijaan kaikenlainen möyhkääminen ei. Hurinapaja julistautuukin möyhkäämisvapaaksi alueeksi. Lue lisää kommentoinnin säännöistä.

Mainokset

Kommenttisi

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s