Kirjoittamisesta

Kirjoittaminen. Se voi olla ihanaa, vapauttavaa, kasvattavaa, pelottavaa, pakottavaa tai raivostuttavaa (noin miljoonan muun asian lisäksi).

Näppäimistö, joka blogittelee

Näppäimistö, joka blogittelee

On varsin ihmeellistä, että kirjaimia järjestykseen laittamalla voi kertoa jotain niin, että toinen (kyseistä kieltä ymmärtävä, lukutaitoinen) ihminen ymmärtää näistä kirjaimista muodostuneet sanat ja lauseet (sekä toivon mukaan niiden merkityksen). Kuulluksi ja ymmärretyksi tuleminen lienee yksi tärkeimmistä hyvinvointia edistävistä seikoista ihmisen elämässä?

Parhaimmillaan kirjoittaminen voi tuoda tunteen siitä, että on luonut jotain omin kätösin, ihan itse. Kirjoittamisprosessin kautta kirjoittajan on mahdollista paitsi parantaa itseään, myös tuoda maailmaan jotain uutta ja kenties sillon tällöin jotain tärkeääkin. Tästä kai itsekin haaveilen, että korjaan itseäni ja siinä sivussa ehkä vähän maailmaakin.

Kirjoittamiseen tulee joskus pakko. On pakko. Ei voi muuten jatkaa arkeaan. Ajatukset ja niihin liittyvät tunteet on saatava kirjattua ylös, jotta niitä voi katsoa ja ihmetellä, jotta niistä saa selvän ja niitä ymmärtää, ja jotta ne voi laskea menemään ja siirtyä eteenpäin. Tämä pakko voi kestää pienen hetken tai sitten kiusallisen pitkän ajan eikä sitä oikein voi hätistää pois muuten kuin kirjoittamalla – sama ilmiö on havaittavissa muuten myös siinä, että joskus on pakko neuloa tai virkata jotain, ihan sama mitä, on vaan kertakaikkiaan pakko.

Muistiksi

Muistiksi

Sopivien rajojen vetäminen sille, mitä julkisesti kertoo on pelottavaa touhua. Entä jos jaan liikaa? Entä jos liian vähän? Tai entä jos kerron ”vääränlaisia” asioita? Jos olen tylsä tarinankertoja tai huono kirjoittaja? Jos, herra paratkoon, teen virheitä? On luotettava siihen, että matkan varrella oppii, annettava itselleen mahdollisuus löytää tasapaino kirjoittamiseen ja osattava antaa itselleen anteeksi kaikki se, mikä omasta mielestä meni kirjoituksessa vähän pieleen (helpommin sanottu kuin tehty!).

Kirjoittaminen voi olla myös suorastaan raivostuttavaa. Kirjaimet eivät asetu paikoilleen, ne ilkkuvat ja juoksevat karkuun. Sanat tuntuvat vierailta ja lauseet sotkuiselta sokkelolta. Eräs kirjoittamisen raivostuttavimmista piirteistä (vai kenties se raivostuttavin?) on se, että aina joku on asian ehtinyt jo sanomaan, yleensä vielä paremmin kuin mitä itse olit ajatellut. Näin kävi minulle jälleen kerran kun luin Anu Silfverbergin teosta Luonto pakastimessa. Silfverberg kirjoittaa, että tärkeintä kaikessa kirjoittamisessa on rehellisyys ja avoimuus:

Ihminen, joka ei ole avoin, miettii, miten miellyttäisi tai sokeeraisi, miten pelaisi korttinsa parhaiten, miten laskelmoisi ja voittaisi. 

Rehellisyys ei tarkoita ”totuutta”, vaan sitä, että on jotakin mieltä, siis tuntee jotakin ja ilmaisee sen sanallisesti tavalla, joka vastaa tuota tunnetta, tuota ”mieltä” mahdollisimman paljon. Rehellinen ei voi olla kokonaisuudessaan, ei aina ja kaikissa hetkissä, kaikkien kanssa. Sitä voi olla hetkessä kerrallaan, ja lopulta vain itselleen, itsestään käsin. Aina voi kokea toisin kuin toinen, mutta milloinkaan ei voi kieltää toisen kokemusta.

Nämä sanat osuivat silmiini ja iskostuivat mieleeni juuri kun pohdin tämän tekstin kirjoittamista. Silfverbergin tarkoittama rehellisyys ja avoimuus ovat juuri niitä asioita, joita kohti haluan pyrkiä. Tosin sanan ”avoimuus” ymmärrän omalla kohdallani ehkä enemmän kuitenkin ”varautuneisuuden” vastakohtana, vaikka en tietenkään halua kirjoittaessani tätä blogia myöskään erityisesti miellyttää, sokeerata tai laskelmoida.

Olen perinteisesti ollut melko varautunut vuorovaikutuksessa toisten kanssa; sosiaalinen kyllä, mutta en sydämeltäni täysin avoin. Luottamukseni itseeni sekä muihin on ollut hakusessa koko ikäni – jonkin verran ihan aiheesta, mutta enimmäkseen vain omista, opituista tunne- ja käyttäytymismalleista johtuen. Kun lopulta ymmärsin sen, että tietyt (haitalliset) käyttäytymismallit eivät ole vieneet minua lähemmäksi niitä asioita, mitä elämässä arvostan ja haluan, aloin tietoisesti pyristellä niistä irti. Muutosprosessi ei koskaan liene kovin helppo tai nopea, ei tämäkään, siksi valjastankin avukseni tämän blogin.

Uskon, että avoimuus ja rehellisyys siinä mitä ja miten kirjoitan voi auttaa minua kohti parempaa minää.

***

Asiallinen kommentointi on Hurinapajassa aina tervetullutta, sen sijaan kaikenlainen möyhkääminen ei. Hurinapaja julistautuukin möyhkäämisvapaaksi alueeksi. Lue lisää kommentoinnin säännöistä.

Mainokset

Kommenttisi

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s