Reagointia saamelaisten esittämään kritiikkiin – luku 1: SPR:n Kontti

Tämä kirjoitus on julkaistu alunperin Fáktalávvu-blogissa (21.11.2017), jossa toimin yhtenä kirjoittajista. Fáktalávvu on uusi tietolähde, joka tarjoaa tosiasiallista ja ajankohtaista tietoa saamelaisista monen eri kirjoittajan äänellä. Suora linkki artikkeliin.

julkaistu_myos_toisaalla_2

 

Saamelaiset esittävät tarvittaessa kritiikkiä ei-saamelaisten tahojen sellaisesta toiminnasta, jossa saamelaiskulttuuria esitetään ja käytetään väärin ja saamelaisille haitallisella tavalla tai jossa saamelaisista muuten levitetään väärää tietoa. Tämän Reagointia saamelaisten esittämään kritiikkiin -tekstisarjan tarkoitus on tuoda esille kritisoitujen tahojen reaktioita ja näin luoda kuvaa siitä, millaista suhtautuminen saamelaisten esittämään kritiikkiin Suomessa on.

Julkaisin vajaa kuukausi sitten omassa blogissani artikkelin, jossa kerroin Joensuun Kontissa myynnissä olleista ”feikkisaamenlakeista”, pääasiassa saamelaismiehen perinteisiä lakkeja jäljittelevistä hatuista eli ns. neljän tuulen hatuista (teksti kokonaisuudessaan tämän artikkelin lopussa). Kontti on Suomen Punaisen Ristin ylläpitämä kierrätystavarataloketju. Tekstissä kävin läpi syitä sille, miksi näiden hattujen myyminen on ”tyhmää” ja ongelmallista sekä sivusin samaan syssyyn loukkaantumisretoriikkaa ja muita vähättelyn keinoja, joita usein näkee käytettävän saamelaisia vastaan silloin kun saamelaiset esittävät kritiikkiä. Annoin tekstin tiedoksi SPR:n Kontille sosiaalisessa mediassa ja he reagoivat asiaan alle vuorokaudessa.

Usein reagointi tällaiseen kritiikkiin on vähättelevää, kyseenalaistavaa ja torjuvaa kuten olemme hiljattainkin nähneet mm. sulkapäähine-keskustelun yhteydessä, joka sai alkunsa näin. Mutta Kontti päätti reagoida toisin. He ilmoittivat Twitterissä minulle, että hatut on vedetty pois myynnistä Joensuun liikkeessä. Lisäksi he ottivat yhteyttä sähköpostitse ja kertoivat, että ketjuhallinto on tehnyt uuden linjauksen, jonka mukaan vastaavia tuotteita ei myydä jatkossa enää missään Kontissa. Yhteisestä sopimuksesta lisäsin tekstini loppuun seuraavan viestin Kontilta:

IMG_20171120_012223.png

Kontti osoitti ripeällä reagoinnillaan esimerkillistä vastuullisuutta. Uusi ketjuhallinnon tekemä linjaus kertoo halusta ottaa saamelaisnäkökulma ja -kulttuuri sekä saamelaisten asema ja oikeudet toiminnassa huomioon.

SPR ja sen alaisuudessa toimiva Kontti on toki erilainen toimija kuin vaikkapa tavanomaiset yritykset, jotka myyvät palveluja tai tuotteita ja käyttävät tässä saamelaiskulttuuria hyväksi. Kontti ei itse ole ostanut näitä saamen vaatteita jäljitteleviä tuotteita vaan on saanut ne lahjoituksina eikä Kontti tietenkään ole yrittänyt markkinoida itseään näiden tuotteiden kautta. Uusi linjaus ei siten sinänsä vaikuta Kontin toimintaan tai tulokseen käytännössä. Voisi siis ajatella, että Kontin uusi linjaus ei ole kovin merkittävä asia. Periaatteellisella tasolla on kuitenkin merkittävää, että SPR antaa näin selvän signaalin siitä, että alkuperäiskansan kulttuurin hyväksikäyttö ja kulttuurinen omiminen ei ole sopivaa, edes silloin kun yritetään tehdä hyvää.

Kontin reagointi on oiva esimerkki siitä, kuinka on mahdollista suhtautua saatuun kritiikkiin vakavasti ja sivuuttamatta tai torjumatta saamelaisnäkökulmaa sekä tehdä kritiikin ja sen punnitsemisen jälkeen korjausliike omaan toimintaansa.

Alla Hurinapaja-blogissani 31.10.2017 julkaistu teksti kokonaisuudessaan.

[En liitä tähän kohti aiempaa tekstiäni Kontti ja feikkisaamenlakit kuten Fáktalávvussa tein vaan tarjoan linkin tässä blogissa esiintyvään tekstiini.]

Mainokset

”Hahmo”, versio #MeToo

Muutama viikko sitten sosiaalisessa mediassa alkoi levitä kampanja #MeToo, joka lähti liikkeelle näyttelijä Alyssa Milanon twiitistä, jossa hän sanoo ”If you’ve been sexually harassed or assaulted write ‘me too’ as a reply to this tweet” eli suomeksi suurinpiirtein ”Jos olet joutunut seksuaalisen häirinnän, ahdistelun tai väkivallan kohteeksi kirjoita ’minä myös’ vastauksena tähän twiittiin”. Nyt.fi:n artikkelissa lisää asiasta.

Me too -keskustelu on nähdäkseni volyymiltään ollut ennennäkemätöntä tämän asian tiimoilta ja sitä on sosiaalisen median ja yksittäisten blogien lisäksi käsitelty myös monissa, ellei kaikissa valtamedioissa niin meillä kuin muuallakin.

Huomasin kampanjan tuoreeltaan ja jaoin omassa Facebookissani sanat ”me too” geneerisen kopioi-liitä saatteen kera. En kuitenkaan silloin sanonut muuta vaikka minulla(kin) olisi ollut varaa valita kampanjan aihepiiriin liittyvistä omakohtaisista kokemuksista niin lapsuuden, teini-iän kuin aikuisuudenkin ajalta.

En nytkään mene sen tarkemmin siihen mitä minulle on tehty, mutta haluan tuoda #MeToo-hengessä esiin erään niistä monista seurauksista, joita se kaikkein pahin kokemani teko toi elämääni. Nimittäin painajaiset. Usein toistuvat, puhtaan kauhun valtaan saavat painajaiset. Painajaiset, jotka omalta osaltaan vaikuttavat siihen, että kärsin vaikeista uniongelmista.

Kirjoitin viime toukokuussa lyhyen tarinan usein toistuvasta painajaisestani, Hahmosta (luettavissa kokonaisuudessaan tämän tekstin lopussa). Painajaisen juuret ovat tapahtumissa, joita koin kotini ja perheeni ulkopuolella erään miehen toimesta ollessani noin 8-vuotias. Olen siis kulkenut 30 vuotta Hahmo mukanani enkä tiedä pääsenkö siitä koskaan eroon. Toivottavasti pääsen.

Seksuaalisella häirinnällä, ahdistelulla ja väkivallalla voi olla hyvin kauaskantoiset seuraukset sen kohteeksi joutuneelle. Se voi vaikuttaa monella elämänalueella, monin tavoin ja sitä kokenut voi joutua tekemään kohtuuttoman paljon työtä sen eteen, että voisi viedä elämäänsä siihen suuntaan kuin haluaa, sellaista työtä, jota hänen ei pitäisi joutua tekemään – eikä se työ siltikään aina riitä. Sanomattakin on selvää, että myös yhteiskunnan kannalta tämän vallankäytöstä, vahingollisista kulttuurisista käytänteistä ja omaksutuista asenteista kumpuavan rakenteellisen ongelman seuraukset ovat mittavat, sillä esimerkiksi ihmisten potentiaalia jää mahdollisesti paljonkin hyödyntämättä sen tähden, että seksuaalinen häirintä ja ahdistelu on läsnä kaikkialla, myös kouluissa ja työpaikoilla. Kun ihminen joutuu keskittymään arjesta selviytymiseen koskemattomana, jäävät sellaiset asiat kuin luovuus, tuottavuus ja tekemisen ilo jalkoihin.

Seksuaalinen häirintä, ahdistelu ja väkivalta vahingoittaa ja ihan kaikkien on syytä hypätä mukaan rakentamaan sellaista yhteiskuntaa, jossa tämä ongelma ja siihen liittyvät rakenteet 1) tunnistetaan ja tunnustetaan ja 2) räjäytetään tuhannen sirpaleiksi asennemuutoksen avulla, joka ylettyy aina lainsäädännöstä yksittäiseen ihmiseen, ihan kaikkeen meidän tekemiseen.

me_too

Hahmo:

Hahmo tulee aina ovesta. Jos ovi on kiinni, Se tulee oven läpi. Mutta aina ovesta. Yleensä Hahmo liikkuu ääneti, mutta joskus Sen raskaat, raskaat askeleet voi kuulla. Se tarkoittaa, että kohtaamisesta tulee erityisen synkkä.

Hahmo on musta möhkälemäinen olento, Sen päätä ei meinaa erottaa vartalosta, kuin Sillä ei olisi kaulaa ollenkaan.

Mustaa, Hahmo on mustaa.

Hahmo on äänetön. Paitsi silloin kun Se murisee. Se murisee oikeastaan aika usein. Joskus Hahmo rykäisee nimeni, ja Sen ääni on vääristynyt, matala, uhkaava. Hahmo tietää nimeni.

Se tietää nimeni.

Ja Se tietää aina missä nukun, milloin nukun.

Hahmo tulee aina viereeni ja ojentaa kätensä kohti minua. Tai ei, ei se oikein käsikään ole, jokin… uloke. Mutta kämmen Hahmolla on. Ja sormet.

Ne sormet. Polttavat, karkeat, kipeää tekevät sormet.

Hahmo painaa kämmenensä aina lapaluuni seutuun, oikealle puolelle. Aina oikealle puolelle. Sen polttavat sormet painautuvat ihooni syöpyen kohti sisintäni, syösten pimeyttä. Olen voimaton, pelosta kankea, en pysty taistelemaan vastaan.

Mutta en halua pimeyttä sisääni. En halua.

Herään. Joskus huutaen ääneen, mutta yleensä ääneti huutaen. Aina kauhusta halvaantuneena. Kuulen vielä murinan lähellä korvaani ja tunnen Hahmon kämmenen lapaluuni seudussa, sormet harallaan, edelleen ihoani polttaen. Se ei koskaan haluaisi päästää minua.

Saan kehoni lopulta aina toimimaan, kurotan käteni ja kosketan jotain, mitä tahansa. Silloin Hahmon mahti murtuu ja Se häviää pois. Mutta polttavat sormet ihollani, ne viipyilevät vielä pitkään.

”Vuoden saamelainen teko” myönnettävien tunnustusten repertuaariin?

Eilen jaettiin jo kolmannen kerran Vuoden saamelainen -tunnustus, jonka myöntää pääkaupunkiseudulla toimiva saamelaisyhdistys, City-Sámit ry. Vuonna 2015 hienon tunnustuksen sai Outi Länsman ja viime vuonna Niillas Holmberg. Tänä vuonna tunnustuksen puolestaan sai Pirita Näkkäläjärvi, lämpimät onnittelut hänelle sekä paljon iloa ja voimia ”edustustehtävään”!

Vuoden saamelainen -tunnustus ei ole nähdäkseni merkittävä vain sen saajalle vaan myös koko saamelaisyhteisölle, sillä se tuo hienosti esille yhteisömme omalla tavallaan lahjakkaita, omistautuneita ja taitavia jäseniä ja siten omalta osaltaan laajentaa yleistä kuvaa saamelaisista sekä tuo saamelaisille tärkeitä asioita paremmin valtaväestön tietoisuuteen.

Mutta niin hieno asia kuin Vuoden saamelainen -tunnustus onkin, minä en tyytyisi ainoastaan siihen mitä tulee tunnustusten jakamiseen.

Heitin Twitterissä jokin aika sitten, että sellainen kategoria kuin ”Vuoden saamelainen teko” olisi myös tervetullut ja mitä enemmän tätä olen miettinyt, sitä enemmän olen siihen mieltynyt. Vuoden saamelainen teko voisi osaltaan laajentaa saamelaisen monimuotoisuuden ja merkityksellisten asioiden kirjoa niin yhteisön sisällä kuin ulospäinkin. Kenties tunnustuksen avulla saamelaisten tekeminen, arki, kulttuuri ja oikeudet pääsisivät uudella tavalla esille. Kenties me saamelaiset itsekin löytäisimme niiden kautta uusia ideoita ja tapoja tehdä asioita, joita pidämme tärkeinä.

Vuoden saamelainen teko -tunnustus sopisi niin yksittäiselle teolle kuin pidempiaikaiselle projektillekin. Tunnustuksen voisi antaa esimerkiksi jollekin hankkeelle, tutkimukselle, oivallukselle, tekstille tai puheenvuorolle. Ehdolla olevat teot voisivat olla melkeinpä mitä vain mitä saamelainen yhteisö kokee tärkeäksi ja minkä nähdään vaikuttaneen saamelaiseen yhteisöön ja kulttuuriin positiivisesti tai minkä nähdään vaatineen esimerkillistä rohkeutta. Pieni kapinallinen ja alituinen kyseenalaistaja minussa toivoo, että tunnustus menisi välillä myös teolle, joka ehkäpä on ravistellut joitain näkemyksiämme ja kenties tehnyt aluksi olomme hieman epämukavaksikin. Tunnustuksen saajataho voisi olla niin yksityinen henkilö, yhdistys, jokin ryhmittymä kuin organisaatiokin.

Lisäksi voisi miettiä olisiko paikallaan jakaa tunnustus tarvittaessa kahdessa kategoriassa, joista toisessa saajataho on saamelainen ja toisessa ei-saamelainen. Omasta mielestäni se tuntuisi niin hyödylliseltä kuin lämpöisen pörröiseltäkin, että myös ei-saamelaisen olisi mahdollista saada tällainen tunnustus silloin kun siihen on aihetta sillä seisoohan saamelaisten takana tukevasti myös ei-saamelaisia. Ehdottamani tunnustuksen nimikään ei tässä olisi rajoittava tekijä, sillä ei-saamelaisen tehdessä jotain, joka auttaa saamelaista kulttuuria on se todellakin ”saamelainen teko”.

Ainoa haittapuoli minkä näen Vuoden saamelainen teko -tunnustuksessa onkin se, että miten niistä kaikista mahtavista isoista ja pienistä teoista voisi valita vuosittain vain sen yhden!

Paria viime vuotta muistellessani voisin kuvitella ehdokkaiden joukkoon esimerkiksi sellaisia tekoja kuin:

  • Suvi Westin dokumenttielokuva Sparrooabbán (Minä ja pikkusiskoni).
  • Pauliina Feodoroffin ja puolisonsa 169-kannanotto Presidentin itsenäisyyspäivän vastaanotolla.
  • Kolttasaamelaisen käsityöntekijän Heidi Gauriloffin luoma uusi kolttanaisen päähine.
  • Sunna Valkeapään projekti #gákti365, jossa hän pitää joka päivä saamenpukua yllään ja ”raportoi” arjestaan Instagramissa.
  • Asuntolakoulukokemuksista kertominen, kuten tässä Pekka Fofanoff.
  • Niillas Holmbergin kannanotto Huomenta Suomi-lähetyksessä, jossa hänen piti haastattelun lopuksi esittää runo Turun kirjamessujen saamelaisteeman kunniaksi mutta käyttikin arvokkaan televisioajan esittämällä kritiikkiä mm. Suomen valtiota ja KHO:ta kohtaan saamelaisten saamasta kohtelusta.
  • Ellos Deatnu! -liike, joka syntyi vastalauseena uudelle Tenon kalastussopimukselle.
  • Inarin Sápmi Pride, jonka järjestäjänä toimi Anne Olli.
  • Saamelaisnuorten hiljainen mielenosoitus Kiasmassa Grind-teoksen vuoksi.
  • Opettajakoulutuksen opettaja Tomi Guttormin projekti, jossa hän tekee tuleville opettajille tutuksi saamelaisia elinkeinoja, kulttuuria ja ihmisiä ja Instagramin kautta muillekin.
  • Sano se saameksi -projekti, joka on saamelaista ja suomalaista yhteistyötä.
  • Veli-Pekka Lehtolan ratkaisu asettaa muutama tärkeää tietoa tarjoavaa kirjaansa luettavaksi ja ladattavaksi ilmaiseksi nettisivuilleen.
  • Katja Gauriloffin dokumenttielokuva Kuun metsän Kaisa, joka voitti Jussi-palkinnon – ensimmäisenä saamelaisena dokumenttielokuvana.
  • Kielipesätoiminta paikassa X ja sen eteen tehtävä työ.
  • Suohpanterrorin kantaa ottava taide.

Siispä rakkaat kansani viisaat, laitetaankos Vuoden saamelainen teko -tunnustusta jakoon jo vaikka ensi vuonna? Uusia tittelin ansaitsevia tekojahan tuolla jo ihan varmasti taotaan!

ja_vuoden_saamelainen_teko

Kontti ja feikkisaamenlakit

Kävin eilen Joensuun Kontissa, joka on osa Suomen Punaisen Ristin ylläpitämää kierrätystavarataloketjua. Se on itse asiassa lempparikirppikseni Joensuussa, mihin vaikuttaa varmasti se, että olen fanittanut SPR:ä jo ainakin pari vuosikymmentä ellen pidempäänkin.  Punainen Risti (ja Punainen Puolikuu) tekee mittaamattoman arvokasta työtä ja tunnen suurta arvostusta SPR:ä sekä kaikkia niitä kohtaan, jotka osallistuvat järjestön tärkeään työhön ja koen, että SPR on ”minunkin oma”. Pidän Suomen Punaista Ristiä myös yhtenä meidän luotettavimmista hyväntekeväisyysjärjestöistä, jonka arvot ja toiminta kestävät eettisen tarkastelun hyvin.

Ehkäpä juuri tämän takia tunnen tarvetta puuttua erääseen epäkohtaan, jonka havaitsin eilisellä käynnilläni Kontissa. Liikkeessä oli nimittäin myynnissä neljä turisti-/pilailupuotihattua, jotka yrittivät imitoida saamelaisten perinteiseen vaatetukseen kuuluvia lakkeja. Kolme näistä hatuista oli miesten mallia (vaikkakin kaksi niistä oli Kontissa merkitty naisten asusteiksi) ja yksi naisten mallia. Näiden lisäksi oli vielä joku erikoisen mallinen, lääkärin tai hoitajan suojapäähinettä muistuttava nauhoin koristeltu ”lakki” (siis se sellainen suojapäähine, mitä käytetään esimerkiksi leikkaussalissa).

Näin ensiksi miesten puolella kuvassa alimpana olevan sini-mustan hatun (joka oli tehty verkkarihousukankaasta!) ja ensimmäinen reaktioni oli, että minun on pakko ostaa se pois, jotta kukaan muu ei sitä vain keksi ostaa ja käyttää. Kävelin hattu kourassa naisten puolelle ja sieltä silmilleni lävähti vielä neljä muuta hattua. Tässä vaiheessa lannistuin ja vein sini-mustan hatun paikoilleen.  Ja sinne ne hatut jäi nököttämään, Kontin hyllyyn (ja toivottavasti nököttävätkin siellä hamaan loppuun asti eivätkä päädy kenenkään käyttöön).

En ole aiemmin nähnyt Kontissa feikkilakkeja tai -pukuja ja koska juuri oli Halloween, väistämättäkin kävi mielessä, että onko Kontissa ajateltu niille olevan menekkiä sen takia juuri nyt. Ei onneksi ollut ollut, tosin en voi tietää onko näitä hattuja ollut myynnissä muitakin kuin nämä mitä näin. (Myöhempi lisäys: Näin 1.11 ilmestyneessä paikallislehti Karjalan Heilissä kuvan joensuulaisesta miehestä, jolla haastattelun aikana oli päässään tällainen hattu. Mielenkiintoinen sattuma. Vai lieneekö sattumaa ollenkaan?)

No miksi se sitten on niin tyhmää, että Kontti näitä käytettyjä (tai ainakin ei-uusia) hattuja myy ja pitääkö nyt taas ”loukkaantua” ja ”pahoittaa mielensä” ja sehän on ”vain vaate” ja eikö nyt varmasti olisi jotain ”oikeaa” ongelmaa, josta puhua?

Kyse ei ole loukkaantumisesta tai mielipahasta. Kyse ei myöskään ole ”vain vaatteesta”.

Kyse on siitä, että saamelaista (tapa)kulttuuria tuntemattomat (ja välillä siitä viis veisaavat) ottavat käyttöönsä saamelaisille tärkeitä merkityksiä sisältäviä kulttuurisia symboleja ja esittävät saamelaiskulttuuria tavalla, joka vääristää sitä ja luo virheellisiä mielikuvia, jotka sitten jäävät elämään saamelaisista tietämättömän valtakulttuurin pariin.

Kyse on siitä, että vallitseva asenneilmapiiri on myrkyllisen vahingollinen saamelaisille. Se asenneilmapiiri, joka sallii valtakulttuuriin nähden alisteisessa asemassa olevan ja jatkuvaan olemassaolonsa, elämäntapansa ja kulttuurinsa puolesta taisteluun pakotetun piskuisen alkuperäiskansan läpi sukupolvien vaalitun ja merkityksellisen kulttuurisen pääoman valjastamisen valtakulttuurin hyväksi. On vahingollista, että valtakulttuurin voidessa poimia alkuperäiskansojen kulttuureista ”hauskoja”, ”eksoottisia” tai ”myyviä” elementtejä omaksi huvikseen, se on samaan aikaan samojen elementtien takia pilkannut, alistanut, käyttänyt väkivaltaa ja yrittänyt pakkosulauttaa nämä alkuperäiskansat valtakulttuuriin (puhun tässä siis muistakin kuin saamelaisista, katso mm. vastikään vellonut, Miss Helsinki -organisaation toiminnasta alkanut sulkapäähine-keskustelu).

Kyse on epäkohtien esiintuomisesta ja käytäntöjen kyseenalaistamisesta. On selvää, että ongelmia on eri suuruusluokkaa. Se, että SPR myy kierrätystavaratalossaan saamelaiskulttuuria rienaavaa ja vahingoittavaa materiaalia on tässä hetkessä pienempi ongelma kuin vaikkapa se humanitäärinen kriisi, jonka keskellä Punainen Risti yrittää auttaa ihmisiä. Silti, tämäkin on oikea ongelma ja siitä pitää puhua.

SPR:n Kontin toiminta tässä kohtaa kertoo siitä, että tässä maassa hyväntekijätkään eivät tiedä eivätkä ymmärrä sitä, että saamelaisilta on väkipakolla yritetty viedä oma identiteetti ja kulttuuri ja riisua saamelaiset omista kulttuurisista elementeistään – samaan aikaan kun suomalainen on voinut ottaa näitä kulttuurisia elementtejä omaan käyttöönsä silloin kun huvittaa mm. matkailun edistämiseksi. Ei ymmärretä sitä, että samaan aikaan kun suomalainen laittaa, milloin mistäkin syystä, saamenpukua muistuttavan asun päälleen eikä hänen tarvitse huolehtia sen seurauksista, saamelainen kohtaa edelleen tänäkin päivänä huutelua ja häpäisyä kävellessään kaduilla saamenpuku – hänelle se kaikkein merkittävin ja rakkain vaate – päällään. Saamelaiskulttuurin hyväksikäyttö vaikuttaa saamelaisten elämään ja mahdollisuuksiin harjoittaa, säilyttää ja kehittää omaa kulttuuriaan omilla ehdoillaan, ilman, että sitä vääristetään ja hämärretään.

Tämä on oikea ongelma myös suomalaisille. Suomalainen koululaitos jättää systemaattisesti kertomatta saamelaisista ja saamelaisten kohtaamasta sorrosta etenkin viime vuosisadalla (ja jota toisaalta harjoitetaan vieläkin, katso mm. ILO 169 -sopimuksen tila, Metsähallituslaki, Tenon kalastussopimus, itsemääräämisoikeuden loukkaukset) ja siitä, kuinka kaikki tämä vaikuttaa tänäkin päivänä saamelaisten elämään. Tämä luo todellisen aukon suomalaisten sivistykseen ja osaltaan aiheuttaa sen, että suomalainen voi vahingoittaa tietämättömyyttään ja ymmärtämättömyyttään saamelaisia vaikka se ei olisi ollenkaan hänen tarkoituksensa.

Eli se, että saamelaiset tuovat näitäkin – saamelaiskulttuuria ja historiaa tuntemattomista välillä varmasti vähäpätöisiltäkin tuntuvia – ongelmia esille ja kyseenalaistaa valtakulttuurin toimintaa, auttaa myös suomalaisia saavuttamaan sellaisen osan historiastaan, josta he eivät ole välttämättä olleet tietoisiakaan ja kenties sen valossa voivat saada uusia ahaa-elämyksiä niin omasta kansastaan ja historiastaan kuin saamelaisistakin. Eikö olekin veikeää, että se, että tässä moitin SPR:ä feikkisaamenlakkien myymisestä voi auttaa saamelaisten lisäksi myös suomalaisia? Kuulostaa ihan win-win-sitjueisööniltä, eikö vain!

Kyse ei siis ole loukkaantumisesta tai mielipahasta, tai ”vain vaatteesta”. Kyse on epäkohdasta, joka nivoutuu osaksi isoa, ongelmallista ja raskasta vyyhtiä, joka puolestaan tosiasiallisesti vaikuttaa saamelaisten elämään, yhteiskunnalliseen asemaan ja oikeuteen omaan kulttuuriinsa.

Olen täysin kierrätyksen kannalla ja ymmärrän, että SPR tarvitsee kaikki roposet mitä sen on mahdollista saada. Ja tästä tapauksesta huolimatta Punaisella Ristillä on tukeni jatkossakin. Toivon tietysti, että jonain päivänä SPR (muiden mukana) pohtii huolellisesti sitä, että onko sille aivan tarpeellista myydä eteenpäin jotain, mikä osaltaan ylläpitää ja edesauttaa saamelaisten ja saamelaisen kulttuurin ahdinkoa – ja pohdinnan päätteeksi ehkä asettuu vuorostaan tukemaan minua, meitä saamelaisia.

P.S. Luotettavaa ja oikeaa tietoa Suomessa asuvien saamelaisten saamenpuvuista ja niiden ominaisuuksista saa Sámi Duodji ry:n vuonna 2010 ilmestyneestä kirjasta Suomen saamelaispuvut (kirja on tosin mielestäni vähän tyhmästi nimetty, sillä ei ne puvut ole ”Suomen” vaikka toki on sujuvampaa lyhentää asia tuohon muotoon). Kirjassa on esitelty Suomessa esiintyvien saamenpukujen kesä- ja talviversiot perinteisissä muodoissaan ja kuvien kautta voi vertailla eri alueiden vaatetusta suhteessa toisiinsa sekä suhteessa julkisuudessa tämän tästä liikkuviin kuviin jäljitelmävaatteista. Toivottavasti nämä samat tiedot ja paljon muuta saamenpukuasiaa saadaan joskus kootusti myös nettiin kaikkien ulottuville.

HOX! Kontti reagoi asiaan rivakasti ja tänään 1.11. Kontista viestitettiinkin minulle seuraavaa:

Lakit on vedetty pois myynnistä Joensuun Kontissa. Pahoittelemme tapahtunutta. Kontin ketjuhallinto on myös linjannut, että vastaavia tuotteita ei myydä muissakaan Konteissa. Olemme otettuja siitä, kuinka kerrot arvostavasi Punaista Ristiä ja järjestön tekemää avustustyötä. Toivomme, että asioit hyvillä mielin jatkossakin Joensuun Kontissa!

Kiitän Konttia lämpimästi esimerkillisestä ja vastuullisesta toiminnasta ja uuden linjauksen käyttöönottamisesta! Olen suunnattoman ilahtunut!

Ei se minua loukkaa, se vahingoittaa

Viimeiset pari viikkoa minulla on kyyneleet olleet aika herkässä.

Kävin lauantaina 30.9 paikallisessa elokuvateatterissa katsomassa elokuvan Saamelaisveri (Sameblod), joka kertoo saamelaisiin kohdistetusta rakenteellisesta syrjinnästä 1930-luvun Ruotsissa. Elokuvan päähenkilö, nuori Elle Marja, joutuu siskonsa kanssa asuntolakouluun kauas kodistaan. Kouluun, jossa saamelaislapset saavat karttakepistä sormille jos puhuvat saamea tai huonoa ruotsia; kouluun, jossa heidät alistetaan rotubiologisille tutkimuksille; kouluun, jossa heille sanotaan, että heitä ei koskaan päästetä jatko-opintoihin koska heidän saamelaiset epäaivot eivät ole kyllin älykkäitä. Elle Marja päätyy kiusaamisen, pilkkaamisen, alistamisen, pakkoassimiloinnin ja opettajan ammatista haaveilemisen takia piilottamaan ja lopulta tyystin hylkäämään saamelaisen identiteettinsä ja elämään elämänsä ruotsalaisena, joka pitää saamelaisia huonona väkenä. Eli lopputulos pakkoassimilaatio-saamelainen aikalailla 6-0.

Tiesin elokuvan aiheen olevan raskas ja se pelotti jo etukäteen. Arvelin, että elokuva voi hyvinkin aiheuttaa ikäviä, surullisia tunteita mutta en ollut kuitenkaan varautunut siihen kuinka kokonaisvaltaisesti se veisi minut tunteiden myllerrykseen. Jo pelkästään elokuvateatteriin meno oli pelonsekaista utua kun talsin Joensuun katuja päälläni joitain näkyviä saamenpukuun kuuluvia osia. Kokopukuun en rohjennut (ja jos ihmettelet, että miksi, niin siksi koska edelleen tänäkin päivänä saamenpukuun pukeutunut saamelainen saattaa hyvinkin kohdata törkeää huutelua kaduilla eikä ole montaakaan viikkoa kun eräälle ystävälleni oli Helsingissä huudeltu keskellä kirkasta päivää).

Elokuva alkoi siitä kun jo vanha Elle Marja – tai Christina, kuten hän oli itsensä nimennyt nuorena – lähti poikansa ja lapsenlapsensa kanssa siskonsa hautajaisiin lapsuuden kotiseudulleen. Minulla nousi ensimmäiset kyyneleet siinä vaiheessa kun hän jupisi autossa saamelaisista kuinka ”He valehtelevat ja varastelevat. Ja valittavat.”. Kuinka surullista, ajattelin, että hän oli omaksunut kansansa sortajien retoriikan.

Elokuvassa oli paljon inhottavia, ikäviä kohtauksia systemaattisesta rasismista, kiusaamisesta, nimittelystä, vähättelystä sekä siitä asenneilmapiiristä mikä saamelaisia kohtaan vallitsi. Vaikeinta elokuvassa minulle olivat kohtaukset rotubiologisista tutkimuksista. Kallonmittaukset ja lasten riisutukset ilkosilleen kuvausta varten toivat minulle hyvin konkreettisen fyysisen sekä henkisen pahoinvoinnin, jopa siihen pisteeseen, että kuumien kyyneleiden valuessa pitkin poskiani mietin pitäisikö minun lähteä elokuvasta kesken pois. Tunteet, joita elokuva nosti pinnalle olivat hyvin intensiivisiä ja elokuvan tapahtumat tuntuivat kovin henkilökohtaisilta vaikka en itse ole lapsena kohdannut muuta kuin mutinaa ”lappalaisista” silloin kun 80-luvun lopulla menin välillä alakouluun karvakengät jalassa.

Elokuvan aikana minun teki monta kertaa mieli nousta seisomaan ja huudahtaa ääneen elokuvateatterissa, että ”tiedättehän, näitä samoja asioita on tehty myös Suomessa saamelaisille eikä siitä ole kauaakaan aikaa!”

Olen ajatellut elokuvan katsomisen jälkeen jopa kauhunsekaisin, paniikinomaisin tuntein, että miltähän niistä ihmisistä mahtaa tuntua katsoa tätä elokuvaa, jotka ovat henkilökohtaisesti joutuneet alistetuksi sille kohtelulle mitä elokuva oli pullollaan, joutuneet käymään läpi niitä samoja pahoja, vahingoittavia kokemuksia. Näiden ihmisten tuntemuksiin voi saada pintaraapaisun Ylen viime tiistaina ilmestyneestä artikkelista, jossa mm. Anni Näkkäläjärvi sanoo, että ”Meillä oli juuri samanlaisia tunteita, kun tytöillä siinä elokuvassa. Kyllä ne lääkärihommat olivat kauheita, eihän sinne uskaltanut paljoa mennäkään, kun he katsoivat, riisuivat, mittasivat ja vielä kuvasivatkin. Olimme samanlaisia kuin siinä elokuvassa, katsoimme silmät pyöreänä kun emme ymmärtäneet mitä pitää tehdä”.

Sen lisäksi, että on ollut vaikeaa palautua tästä raskaasta elokuvakokemuksesta ja sen aiheuttamista tunteista, on samaan aikaan Miss Helsinki -organisaation käyttämien sulkapäähineiden takia puitu televisiossa asti kulttuurista omimista sekä alkuperäiskansojen, erityisesti saamelaisten, ”loukkaantumista” siitä, että valtapitävään kulttuuriin kuuluvat henkilöt ottavat omaa hyötyä tavoitellen käyttöönsä alkuperäiskansojen tärkeitä symboleja. Ja se, millä lailla tätä keskustelua on käyty ja millaisin keinoin – jopa Suomen suurimman julkisen median toimesta – on saanut minut pohjattoman surulliseksi ja ahdistuneeksi, sillä vaikuttaa siltä, että vieläkään iso osa valtaväestöstä ei tiedä eikä haluakaan tietää siitä kolonisaation historiasta mitä saamelaiset (tai maailmanlaajuisesti muut alkuperäiskansat) kantavat mukanaan ja mitkä suomalaisen yhteiskunnan rakenteet ja asenteet edelleen vaikuttavat saamelaisten elämään tänäkin päivänä.

Aidon oppimishalun ja ymmärrykseen pyrkivän keskustelun sijaan saamelainen kohtaa jatkuvasti pilkkaa ja vähättelyä siitä kuinka ”saamelaiset jälleen loukkaantuivat.” Tätä näkee sekä perinteisessä mediassa että sosiaalisessa mediassa käytettävän aivan liian usein. Stereotypia loukkaantuvasta, kaikesta pahastuvasta saamelaisesta on noussut nunnuka nunnukojen, juoppojen ja mystisten shamaanien rinnalle ja ohi. Kun saamelainen kertoo valtakulttuuriin kuuluvalle henkilölle tai taholle, tämän vedettyä feikkisaamenpuvun päälleen tai kuvattuaan ”likaisia lappalaisia” myynninedistämisvideoonsa, että nyt ”hyväksikäytät ja esität kulttuuriani väärin ja haitallisella tavalla”, se päättyy lähes aina siihen, että – arvasit oikein – ”saamelaiset loukkaantuivat” eikä suinkaan siihen, että nähtäisiin saamelaisen perustelut.

Sanat ”loukata” ja ”loukkaantuminen” ovat minulle vaikeita kun puhutaan saamelaisista. Saamelaisten oikeuksia ja kulttuuria voi kyllä loukata mutta se, että sanotaan saamelaisen ”loukkaantuvan” tästä, on vallankäytön seurauksien aliarvioimista ja vähättelyä sillä oikeuksien ja kulttuurin jatkuva loukkaaminen tosiasiassa vahingoittaa niin yksittäistä saamelaista kuin koko yhteisöäkin.

Eli ei se vähättely, pilkka ja täysi ymmärtämättömyys saamelaisten historiasta ja nykytilanteesta minua loukkaa vaan se vahingoittaa. Se vahingoittaa minua saamelaisena ihan konkreettisesti. Se pienentää sitä elintilaa, jossa saan vapaasti hengittää ja olla mitä olen ilman pelkoa siitä, että etnisyyteni, kansani tai sen historia ja asema tai yritykseni saada ääneni kuuluville ovat väheksynnän kohteena. Se pienentää sitä elintilaa, jossa saan harjoittaa, säilyttää ja kehittää kulttuuriani, se vie minulta mahdollisuuksia eheään identiteettiin. Puhumattakaan siitä, että jatkuva väheksyntä, pilkka, hiljentäminen ja sivuuttaminen haavoittaa niin, että mieli ja keho on jatkuvasti vereslihalla.

Koska Suomi valtiona ja suomalainen yhteiskunta ei toistaiseksi suostu tunnustamaan, käsittelemään ja sovittelemaan saamelaisiin kohdistamiaan vääryyksiä tai edes ymmärrä lopettaa vähättelyä, pilkkaamista, hiljentämistä ja alkuperäiskansalle kuuluvien oikeuksien loukkaamista, elää saamelaisen sisimmässä edelleen se pelko, että se kaikki, mitä Saamelaisveri-elokuvassa saamelaisille tehtiin, voidaan tehdä meille uudestaan niiden taholta, joilla on väkevät numerot puolellaan. Eikä se pelko ole niin kovin kaukaa haettuakaan kun seuraa sitä, miten saamelaisia kohdellaan tänäkin päivänä (vaikkapa Tenon kalastussopimus, ILO 169 -sopimus tai saamelaisten itsemääräämisoikeuden sivuuttaminen).

Toivoisin, että suomalaisessa yhteiskunnassa ryhdyttäisiin pian enemmän puhumaan siitä kuinka se asia, josta saamelaiset ei-saamelaisen silmin ”loukkaantuvat”, itse asiassa vahingoittaa saamelaisia ja kaventaa saamelaisen kulttuurin elintilaa. Että ryhdyttäisiin aidosti, ymmärrykseen pyrkien puhumaan siitä miksi saamelainen reagoi niin kuin reagoi, eikä jumittaisi aina siihen itse reaktioon. Että ryhdyttäisiin ottamaan selvää siitä mitä on saamelaisuus ja millainen on saamelaisten todellisuus ja historia koska tätä kautta voidaan ymmärtää paremmin nykyhetkeä (tässä auttaisi jos koululaitoksemme kertoisi tarpeeksi saamelaisista). Ja että hoksattaisiin se, että vaikka juuri nyt ei jotain toisen kertomaa asiaa ymmärtäisikään, sen voi silti ottaa vakavasti.

Valtakulttuuri vs. alkuperäiskansat. (Kuva: pixabay.com)

En ole juurikaan pystynyt puhumaan elokuvasta ja sen aiheuttamista raskaista tuntemuksista – tai siitä kuinka pohjattoman pahalta se tuntuu piskuisesta alkuperäiskansan jäsenestä kun somemöllien irvailujen ja vihan lisäksi verovaroilla rahoitetun Yleisradion korkean profiilin toimittaja televisio-ohjelmassaan kevein mielin pistää alkuperäiskansoja halvalla esiintymällä sulkapäähine päässään testatakseen ”loukkaantumisen rajoja”. Ja jälkimainingeissa kertoo koko keskustelun olevan ”absurdi” ja että ei ”tajua” kulttuurisesta omimisesta ”suuttuvien logiikkaa” (toimittajan itsensä käyttämiä sanoja) – ja siinä samalla vielä yhdistää kulttuurivarkauden vastustamisen äärioikeiston rotupuhtausaatteeseen (mitä se ei tietenkään ole, mutta tästä kirjoitan joskus myöhemmin).

Olen miettinyt nyt pitkään, että kannattaako minun julkaista tätä tekstiä ja altistaa itseäni ja tunteitani muiden reposteltavaksi. Mietin myös sitä, että kannattaako minun saamelaisena julkaista sellaista tekstiä, jossa tunteet ovat isossa roolissa koska on hyvin mahdollista, ellei jopa todennäköistä, että se sivuutetaan juuri sen tähden eikä sisältöä oteta vakavasti – tai vielä pahempaa, teksti voi vahvistaa jotain kummallisia stereotypioita ”tunteellisista saamelaisista”. Mutta tulin kuitenkin siihen tulokseen, että saamelaisellakin on oikeus kertoa miltä tuntuu ilman pelkoa siitä, että sitä käytetään häntä tai hänen kansaansa vastaan.

En tällä hetkellä kykene tämän ”asiapitoisempaan” tai ”vakuuttavampaan” tekstiin, mutta onneksi muut kykenevät. Esimerkiksi Suomen Saamelaisnuoret ry:n puheenjohtaja, Petra Laiti, blogitekstissään ja muut tahot siinä esiintyvien linkkien takana. Jahka tästä jälleen sisuunnun surustelun jälkeen niin yritän seurata esimerkkiä.

Ja ihan lopuksi, vaikka viimeiset pari viikkoa ja muutenkin tänä vuonna on saanut usein surra saamelaisten kokemaa kohtelua, niin olen ollut hirvittävän kiitollinen niille ei-saamelaisille, jotka ovat ymmärtäneet – tai ainakin halunneet ymmärtää – sitä saamelaista todellisuutta, jossa me saamelaiset elämme ja olemme eläneet ja sitä kautta asettuneet meidän sekä muiden alkuperäiskansojen tueksi sosiaalisen median keskusteluissa sekä tuoneet asioita esille omissa blogeissaan, sivustoillaan tai muilla kanavillaan. Tietenkin olen myös kiitollinen kaikille niille saamelaisille, jotka jaksavat tuoda omia näkemyksiään julki vaikka se on usein raskasta, turhauttavaa ja pelottavaa. Tiedätte kaikki keitä olette. Kiitos, giitu!

***

Blogissa ei ole enää kommentointimahdollisuutta.